perjantai 11. maaliskuuta 2016

Surua ja murhetta...

Nyt on ollut tosi vaikeaa ja ajattelin kokeilla, jos kirjoittaminen auttaisi... Tuntuu, että kaikilla ikävillä asioilla on ilmeisesti taipumusta kasaantua ja nyt alkaa olla kiintiö mun kohdalla täynnä. Minulla on ollut terveysongelmia jo reilun vuoden ajan stressin takia ja nyt tähän päälle tuli vielä papan kuolema ja Iineksen tyhjäksi jääminen. Iines tuli meille viime sunnuntaina odottamaan synnytystä, mutta jouduin ikäväkseni toteamaan, että edes sitä yhtä ainokaistakaan ei enää ollut tulossa. Harmittaa tosi paljon, koska odotukset olivat suuret ja pennuille olisi ollut tiedossa mukavia koteja, mutta mun kasvattajan "ura" ei tunnu menevän ihan helpoimman kautta... Nyt odotan tietysti Hertan juoksujen alkamista ja toivon parasta, että tällä kertaa onnistaisi. Sitten keskiviikkoiltana sain surullisia uutisia, että rakas pappani nukkui pois :-(

Muistokirjoitus papalle:

" Rakkautta ja rajoja, niillä sanoilla kuvailisin suhdettani pappaan. Pappa oli minulle auktoriteetti, isähahmo ja huolehtija, joka kuului elämääni 43 vuoden ajan. Pappa teki raskasta työtä maanviljelijänä, mutta silti hänellä oli aina aikaa ja jaksamista lapsenlapsilleen. Olen viettänyt lapsuuteni mummon ja papan hoidossa maalaismaisemassa ja saanut kokea kaikenlaista mistä olen ikuisesti kiitolllinen. Tämä aika on vaikuttanut minuun myös siinä, millainen olen nykyään.  Pappa ja mummo asuivat Seppälän maatilalla, jossa tekeminen ei koskaan loppunut kesken. Parhaat lapsuudenmuistoni liittyvät lähes tulkoon kaikki sinne, oli vanha puutalo, ihana piha, kiipeilypuita, hevoslaitumia ikkunan alla, kotieläimiä, koiria, uimaranta, rantasauna ja viljapellot (ja se pohjanmaalaisuus...). Pappa puimassa kesällä viljaa isolla puimurilla, johon pääsin aina hetkeksi kyytiin, kun mummon kanssa kävimme viemään eväitä papalle pellon reunalle. Muistot siitä miltä vastaleikattu viljapelto tuoksui ja aina paistoi aurinko. Pappa vei minut ensimmäistä kertaa hevosen selkään ihan pienenä ja sinne jäin. Monen monta vuotta vierähti Seppälän tallilla ja pappa kuului myös osana siihen. Välillä teini-ikäisenä ärsytti ja hävetti, kun pappa kävi pitämässä tallitytöille kuria, mutta aina aiheesta :-).
Eläinrakkaus on ollut suvussamme suurta ja myös pappa rakasti aina koiria. Loppuaikoina Velhon kanssa kävimme katsomassa pappaa vanhainkodissa ja vaikka hänellä oli välillä vaikeita ja levottomia päiviä, johtuen altzheimerin taudista, pappa rauhoittui silittelemään Velhoa ja nautti siitä selvästi. Papan ja mummon ensimmäinen koira oli sekarotuinen pystykorva Pipu, joka jaksoi kärsivällisesti olla kanssani aivan vauvasta saakka. En ole itseasiassa ollut koskaan ilman koiraa, koska Pipun jälkeen tuli cockersspanieli Santtu ja sitten sain oman ensimmäisen koirani Toffon.

Sain olla papan ja mummon muru seitsemän vuotta ennen kuin siskoni Liisa ja serkkuni Juuso syntyivät. Minua tietysti hemmoteltiin ensimmäisenä lapsenlapsena, mutta rakkautta papalta riitti myös kaikille muille aina lapsenlapsenlapsiin saakka. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että myös omat poikani ovat saaneet nauttia I-papan seurasta näinkin monta vuotta ja kuinka ylpeä pappa oli aina myös heistä. Mummon ja papan kanssa tein ensimmäiset ulkomaan matkani Pohjoismaihin mm. Legolandiin. Hauskoja lapsuuden muistoja papasta on heppaleikit, joissa sain ratsastaa papan selässä ja sitten hevonen aina lopuksi pillastui ja heitti ratsastajan selästään sohvalle :-). Papalla oli aina helppohoitoinen siilitukka, jota harjasin pehmeällä vauvaharjalla ja kerran föönäsinkin niin, että papan päänahka oli aivan kärähtää. Kaikki lapsuuteni joulut olen viettänyt yhdessä mummon ja papan kanssa. Pappa oli kotoisin Kuortaneelta ja oli välillä varsinainen pohjanmaalainen jääräpää, joten samanlaisena jääräpäänä otimme myös joskus yhteen, mutta koskaan ei kannettu kaunaa. Pappa osasi asettaa rajoja, mutta osasi myös näyttää tunteitaan. En taida tuntea montaakaan miestä, joka uskaltaisi näyttää tunteensa niin kuin pappa. Hän oli mies, joka pystyi itkemään ja liikkutui usein pikkuasioistakin kyyneliin, jos oli ylpeä meistä. Pappa osti myös mummolleni joka hääpäivä jonkun erityisen lahjan ja me muut pienen suvun naiset saimme aina jouluna jotain sellaista mukavaa lahjaksi, jotka pappa oli valinnut. Pappa toimi myös meidän kaikkien kuskina tarvittaessa ja muutenkin apua sai, kun vaan sitä tarvitsi. Yksi erityisen tärkeä hetki minun elämässäni on ollut se, että pappa saattoi minut alttarille, kun menin naimisiin. Voi kuinka ylpeä hän oli siitä kunniasta ja pappaa taisi itkettää enemmän kuin minua, vaikka minäkin olen varsinainen pillittäjä... :-). Olen onnellinen, että pappa sai nähdä ja tuntea myös Viljamin ja Vernerin, sekä siirtää heille omaa perintöään. Aina oli hyvistä koenumeroista varattu pojille taskurahaa ja aina pappa halusi kuulla, mitä heille kuuluu. Pojille jää hienot muistot I-papastaan.

Altzheimer on ikävä tauti ja se vei papan viime vuosina luoltamme vähitellen pois. Silti hän palasi aina välillä "tähän päivään" ja oli ihan vielä viime aikoinakin huolehtinut siitä, onko meillä lapsilla kaikki hyvin, onko autoissamme talvirenkaat ja onko meillä kaikilla työtä ja kodit. Pappa sai elää 87 vuotta ja onneksi pääsi nyt rauhaan. Kaipaus on suuri ja vaikeaa ajatella, että pappaa ei enää ole. Itkusta ei meinaa tulla loppua, mutta rakkaus ja kiitollisuus on suurta...


Kiitos kaikesta pappa ja lepää rauhassa...





3 kommenttia:

  1. Voi Tiina.Suru ja kaipaus on suuri varmasti.onneksi on ihania muistoja.Minäkin sain tutustua iipappaan ja mummoon, kummatkin ihania ihmisiä.Voimia ja valonpisaroita suuressa surussanne��piia

    VastaaPoista
  2. ♡ ihania muistoja.
    Ne kantaa yli surun♡

    VastaaPoista
  3. Ihana kirjoitus <3 Kyynelsilmin tätä täällä luin... Kovasti paljon voimia suuren surun keskelle. Anna kyynelten tulla ja lohduttajien nuolla ne pois... t. Leena

    VastaaPoista